Plokkaa on Alan Bitin yksityinen harrastus ja päänsärky
tiistaina, elokuuta 12
Siilejä ja kasiaisia
Asumme pienkerrostalon ensimmäisessä kerroksessa keskellä kaupunkia. Olohuoneesta avautuu pihalle parveke, jonka suojana on erittäin tuuhea tuoksuvattu.
Istuin eilen parvekkeella lukemassa kun tuoksuvatun joukosta kuului rykäisy. Ihmettelin hiukan aiheuttajaa, mutta ääni ei enää toistunut. Jonkin ajan kuluttua tunsin paljaassa nilkassani hennon, kylmän ja kostean kosketuksen.
Kun katsoin jalkoihini näin siilin. Siili ei ollut moksissakaan vaikka juttelin sille. Pidimme perheen kanssa pikakokouksen ja päätimme äänestyksen jälkeen että siiliä ei ruokita, vaikka mieli tekisi. Juniori risti siilin Mehmetiksi.
Internet antoi kyllä hyviä neuvoja. Netin mukaan siilien herkkuruokaa ovat keitetyt silakat ja koiranruoka. Lisäksi netti tiesi että siilit ovat keliaakikkoja.
Ruokkimisen kieltoon vaikutti periaate luonnonelämistä: ne tulevat itsellisesti toimeen.
Päätöstä helpotti varmasti se, että pienkerrostalon sisäpiha on mehevää multaa ja sateen jälkeen pinnalle nousee suuria kasiaisia ja niitä on paljon.
Talon pikkupojat eivät ymmärrä höykäsen pölähtävää kasiaisista. Pojat keräävät mieluimmin tyhjiä pulloja puistikon puolelta.
Kassubisnestä
Minun lapsuudessani kasiaisbisnes olisi tietty hoidettu kotiin. Meitä oli kolme kaverusta. joita kutsuttiin matotööreiksi bisneksemme takia.
Jokaikisen kesäisen sateen jälkeen kävimme kaupunginpuistossa poimimassa kasiaisia. Kassut laitettiin puulaatikkoon, jonka pohjalle keräsimme vesiruohoa ja sekaan kaadoimme äidiltä lainattua piimää.
Lauantai iltapäivisin menimme tehtaan portille kaupoille. Lähestulkoon jokainen mies pysähtyi kaupalle, vaikka kappalehinta oli melkoinen. Joskus oli laatikon ympärillä pientä tönimistä.
Erään sateen jälkeen isäni yllätti meidät täydellisesti tuomalla puistoon magneeton, jolla hän antoi sähköiskuja maahan sillä seuraukselle, että kassuja nousi maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Saimme valtavan määrän kassuja, joita sitten ryhdyimme kauppaamaan viikolla tehtaan portilla kun yleensä myyntipäivä oli lauantai.
Siinä kävi huonosti. Inflaatio söi kassubisneksemme.
Sen verran rahaa olin kuitenkin kerännyt kesän aikana, että pääsin nonariin*, jos joku sattuu tietämään mikä se oli..
Rahaa riitti vielä lämpimään possuun ja vadelmalimppariin ja Rosita pienoisikariin, josta oli seurauksena jumalaton selkäsauna.
Tämä hairahdus sivupoluille johtui siitä, että kerrostalomme kassut ovat ykköslaatua ja mitään huolta siitä etteikö Mehmetti saisi rasvaa piikkiensä alle ei ole.
Joku talon asukkaista tiesi kertoa että vuosi sitten pihalta löytyi auton ylitse ajama siili, varmasti Mehmetin kumppani. Nyt toivomme että Mehmet löytää kumppanin tai ehkä voimme jopa auttaa asiaa. Ainoa ongelma on että emme tiedä onko Mehmetti mahdollisesti Mehmetär.
nonariin* = nonstop elokuvaesitys
Alan Bitit
Istuin eilen parvekkeella lukemassa kun tuoksuvatun joukosta kuului rykäisy. Ihmettelin hiukan aiheuttajaa, mutta ääni ei enää toistunut. Jonkin ajan kuluttua tunsin paljaassa nilkassani hennon, kylmän ja kostean kosketuksen.
Kun katsoin jalkoihini näin siilin. Siili ei ollut moksissakaan vaikka juttelin sille. Pidimme perheen kanssa pikakokouksen ja päätimme äänestyksen jälkeen että siiliä ei ruokita, vaikka mieli tekisi. Juniori risti siilin Mehmetiksi.
Internet antoi kyllä hyviä neuvoja. Netin mukaan siilien herkkuruokaa ovat keitetyt silakat ja koiranruoka. Lisäksi netti tiesi että siilit ovat keliaakikkoja.
Ruokkimisen kieltoon vaikutti periaate luonnonelämistä: ne tulevat itsellisesti toimeen.
Päätöstä helpotti varmasti se, että pienkerrostalon sisäpiha on mehevää multaa ja sateen jälkeen pinnalle nousee suuria kasiaisia ja niitä on paljon.
Talon pikkupojat eivät ymmärrä höykäsen pölähtävää kasiaisista. Pojat keräävät mieluimmin tyhjiä pulloja puistikon puolelta.
Kassubisnestä
Minun lapsuudessani kasiaisbisnes olisi tietty hoidettu kotiin. Meitä oli kolme kaverusta. joita kutsuttiin matotööreiksi bisneksemme takia.
Jokaikisen kesäisen sateen jälkeen kävimme kaupunginpuistossa poimimassa kasiaisia. Kassut laitettiin puulaatikkoon, jonka pohjalle keräsimme vesiruohoa ja sekaan kaadoimme äidiltä lainattua piimää.
Lauantai iltapäivisin menimme tehtaan portille kaupoille. Lähestulkoon jokainen mies pysähtyi kaupalle, vaikka kappalehinta oli melkoinen. Joskus oli laatikon ympärillä pientä tönimistä.
Erään sateen jälkeen isäni yllätti meidät täydellisesti tuomalla puistoon magneeton, jolla hän antoi sähköiskuja maahan sillä seuraukselle, että kassuja nousi maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Saimme valtavan määrän kassuja, joita sitten ryhdyimme kauppaamaan viikolla tehtaan portilla kun yleensä myyntipäivä oli lauantai.
Siinä kävi huonosti. Inflaatio söi kassubisneksemme.
Sen verran rahaa olin kuitenkin kerännyt kesän aikana, että pääsin nonariin*, jos joku sattuu tietämään mikä se oli..
Rahaa riitti vielä lämpimään possuun ja vadelmalimppariin ja Rosita pienoisikariin, josta oli seurauksena jumalaton selkäsauna.
Tämä hairahdus sivupoluille johtui siitä, että kerrostalomme kassut ovat ykköslaatua ja mitään huolta siitä etteikö Mehmetti saisi rasvaa piikkiensä alle ei ole.
Joku talon asukkaista tiesi kertoa että vuosi sitten pihalta löytyi auton ylitse ajama siili, varmasti Mehmetin kumppani. Nyt toivomme että Mehmet löytää kumppanin tai ehkä voimme jopa auttaa asiaa. Ainoa ongelma on että emme tiedä onko Mehmetti mahdollisesti Mehmetär.
nonariin* = nonstop elokuvaesitys
Alan Bitit
